joudumme suremaan talven saapuessa;
sillä joki jossa olemme uineet,
jäätyy ja peittyy lumeen,
ja kehomme kimmoisuus katoaa;
omaisuutemme pyyhkiytyy taivaan tuuliin
syksyn lehtien lentäessä tuulessa;
näin, rakkaani,
elämä opettaa meille takertumattomuutta,
kehottaen meitä etsimään kauneuden
ja rikkauksien alkulähdettä,
sitä joka pulppuaa ehtymättömänä,
kimaltelevana, elämän vetenä kaiken taustalla;
hiljentäessämme mielemme
aineen harhainen verho ohenee,
ja näethän, rakkaani,
miten sydämme avautuu
ja me saamme nähdä ikuisen kauneuden,
rakkauden jumalattaren,
kun hän ripottelee taikapölyään kaikkialle.
Taavi Kassila 