Istuessani hiljaa, mitään tekemättä

mieleni jäänpinta sulaa,

lähde avautuu sydämeni syvimmässä,

kevään kukat puhkeavat kukkaan verkkokalvoillani,

ja juodessani jumaliesi nektaria

minä lakkaan ymmärtämästä

ja olen nyt päissäni,

autuaallisuus täyttää sydämeni,

enkä minä tiedä ketä minä rakastan,

enhän tunne Sinua,

Sinä näkymätön rakastettuni,

sokeudessani minä rakastan ketä hyvänsä

Sinä lähetät luokseni

ja hoipertelen juopuneen lailla

luomakuntasi keskellä.

– Taavi Kassila